Tämä on osa 1:
Istuin ystäväni kanssa laiturilla. Olimme tehneet onget, joitten päät heilahtelivat iloisesti aaltojen mukana. Takaatamme näkyi uljas saari, jonka mökkejä varjostivat laajan metsän suuret, majesteettiset puut. Puut olivat jo tiputtaneet lehtensä, ja kylmä viima puhalsi läpi kapeitten kylän katujen. Syksy oli ollut epätavallisen kylmä, mikä tiesi jäätävää talvea. Sää ei kuitenkaan ollut ainoa, joka oli riuduttanut meitä: joku tai jokin oli tappanut karjaamme muutamien viikkojen ajan. Metsän laitamilta oli viimeaikoina löytynyt brutaalisti tapettuja hevosia ja lehmiä. Sekä yksi ihminen. Kylämme vanha seppämestari löytyi metsän laitamilta kaksi päivää sitten. Hänen ruumiinsa oli raadeltu, ja näytti kuin sitä oltiin syöty. Häneltä puuttui kokonaisia lihanpalasia sieltä sun täältä ja löydettäessä hän oli vuotanut kuiviin. Hänen verensä oli tehnyt dramaattisen, valtaisan kehyksen ruumiin ympärille. Hänet laskettaisiin tänään haudanlepoon. "Onko se väärin, jos emme osallistu hautaamisseremoniaan?", katsahdin ystävääni, joka vastasi löysällä päänpudistuksella. "Ei siitä kukaan pahastu. Emme tunteneet häntä oikeastaan lainkaan. Ja me rukoilimme hänen vierellään eilen muitten kanssa." Vaikka oli hiljaista, päässäni kaikui äänet. Sellaista, jolle ei ole kuvailevaa sanaa. Se oli kuin ulvontaa, mutta myös rääkymistä sekoitettuna epätoivoiseen, murskattuun itkuun. "Vaivaavatko ne äänet muuten sinua yhä? Ne, jotka väitit kuulleesi metsän suunnalta sattumallisesti vain päiviä ennen sepän ruumiin löytymistä?", ystäväni katsoi minua ilmeettömänä. Epäuskoisuus hänen äänessään sai minut kiivastumaan. "Minä kuulin ne! Siellä metsässä ON jotakin. Jokin tuntematon asia tai olento. Ja se olento tappoi sepän!" Ystäväni hautasi naamansa käteensä. "Et siis ole hullu, vaan metsässä on joku ihmisiä syövä hörhö? Me kaikki ymmärretään, että sepän ruumiin näkeminen oli traumatisoivaa, mutta eihän mitään yliluonnollista selitystä voi alkaa siitä huolimatta päästään repimään ilman mitään näyttöä siitä, että kyseessä ei voisi voinut olla vaikkapa joku villieläin!", hän ärähti. Ystäväni ei vain suostunut uskomaan minua. Ei ilman mitään konkreettisia todisteita. Mutta mistä minä löytäisin hänelle todistusaineistoa? Kuvittelinko minä vain kaiken? Olenko oikeasti tulossa hulluksi? Kenties kuulin ne omituiset äänet, koska mieleni yritti vierittää syyllisen ja selityksen tapahtumille jollekin. Raadellun, kuiviin vuotaneen ruumiin näkeminen todella oli raskauttavaa, vaikken uhria juuri tuntenut. Mieleni alkoi taas poukkoilla. Yritin ajatella ja analysoida niin montaa asiaa samaan aikaan, etten lopulta saanut ajateltua oikein mitään. Silloin kuulin sen ulvovan äänen. Itkuisen, tuskaisen ulvonnan. Tällä kertaa en kuitenkaan tiennyt laisinkaan, mistä ääni tuli. "Aloitko sinä ulisemaan?", ystäväni kysyi yhtäkkiä. Sydämeni hakkasi. Nyt ystävänikin kuuli ne äänet. Ilma alkoi muuttua viileämmäksi. Tuuli voimistui aloittaen itsekin ulvomisen. Jalkani alkoivat vapista. Yhtäkkiä eteeni ilmestyi jotain pientä ja valkoista. Pienen pieni lumihiutale tanssi ilmassa kohti maata, välittämättä äkäisestä tuulesta. Katsoin, kuinka se leijaili tyynen rauhallisesti alaspäin, kunnes se laskeutui. Sitä tulisi seuraamaan vielä monta samanlaista. Olin jäätynyt paikalleni. En voinut liikkua, saati ajatella järkevästi. Se oli kaunista, mutta samalla niin uhkaavaa ja kauheaa. Sitä ei voinut kuin vain katsella raastavan ulinan tasaisesti voimistuessa kuin tuuli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti