"Minä taidan tietää, mikä sen ulvonnan aiheuttaa!", ystäväni ääni oli täynnä tempperamenttia, kun hän pamahti ovesta sisään taloomme. Kehoni hytisi kylmästä, vaikka talossa oli lämpöä ja valoa hohkuva tuli takassa. Lumi tuprutti paksuiksi kinoksiksi ulkona, ja kylmyys oli jäätävä. Jaloissani räksytti koira. En tiedä mitä se räksytti, varmaan kuuli tai haistoi jotakin epätavallista. En kuitenkaan jaksanut enää välittää sen villiintymisestä. Se on haukkunut jatkuvasti viimeisten päivien ajan, kun ulvovat äänet ovat alkaneet voimistua. Se saattoi lopettaa räksyttämisen vain silloin, kun se oli täysin uuvuksissa. "Olen nähnyt tassunjälkiä metsän lähellä. Ne eivät ole kuitenkaan kylämme koirien jälkiä. Ne ovat paljon suurempia, ja jälkien etäisyys toisistaan on suurempi." Kesken lauseen hautasin kasvoni käsiini. Tämä oli naurettavaa. Pakkanen oli kaventanut huomattavasti ruokavarastojamme, ja nälkä oli alkanut muuttua jo uuvuttavaksi. Meillä oli vielä jonkin verran ruokaa, mutta sitä piti käyttää äärimmäisen säästeliäästi, mikäli halusimme selvitä talven yli. "Anna olla", mutisin uupuneena. "Vaikka saisimme tietää äänen aiheuttajan, miten me siitä hyötyisimme?" Olisin halunnut jatkaa puhumista, mutta arastava päänsärky ja vatsani nälän tuottama kipu saivat minut kokonaan unohtamaan, mitä olisin halunnut vielä lisätä. Tuskin se olisi ollut mitenkään tärkeä lisäys. Minä olin ensin se utelias, mutta tartutettuani sen ystävääni, hänestä tuli välittömästi tutkimusten vievä voima. Olin itsekin aluksi yhtä vahvasti mukana, mutta olosuhteiden kääntyessä jyrkästi meitä vielä enemmän ja enemmän vastaan, olin alkanut priorisoimaan enemmän muitten auttamista ongelmaisena aikana, kuin tutkimaan jotakin taruotusta. Nälän ja yhä nousevan pakkasen viedessä voimani, luovutin kokonaan ihmisiä syövän otuksen suhteen. Olisin jopa unohtanut sen olemassaolon, ellei ystäväni muistutellut siitä joka toinen sekunti. "Olennolla tuntuu olevan jonkinlainen suhde kylmiin säihin. Sen alkaessa ilmaista itseään, alkoi sää kylmetä. Ja se myös tuntuu hohkaavan kylmää. Ajattelin että jos saisimme tapettua sen, talvi rauhoittuisi tai katoaisi kokonaan!" Se oli siinä. Nousin rivakasti seisomaan, mikä sai pääni sekaisin. Seisoin siinä, ystäväni edessä tanakkana, suorana kuin puunrunko. Nyt kaikki oli selkeää. Ystäväni oli seonnut. Pakkanen ja nälkä oli ajanut hänet rajan yli. Sen rajan, joka määrittelee nerouden ja hulluuden. Hän oli ajautunut hulluuttakin pidemmälle. Eikä hän sieltä enää palaisi takaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti